Elatuksen menetys. Elatuksen tarve. LV 13/2731
Elatuksen menettäminen
LV 13/2731
Lautakunnan istunto 13.6.2014
Elatuksen menettäminen. Elatuksen tarve.
Elatusvelvollisella tarkoitetaan henkilöä, joka on lain perusteella velvollinen elättämään toista henkilöä. Avioliittolain säännösten perusteella puoliso on velvollinen elättämään toista puolisoa.
Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n (509/2004) mukaan, jos elatusvelvollinen tai muutoin toisen elatuksesta huolehtinut henkilö on saanut surmansa, elatukseen tai elatusapuun oikeutetulla taikka muutoin surmansa saaneen elatuksen varassa olleella on oikeus saada korvausta elatuksen menetyksestä. Elatuksen menetyksestä määrätään korvaus ottamalla huomioon, missä määrin korvaukseen oikeutettu todennäköisesti olisi saanut elatusta surmansa saaneelta ja mitä hän kohtuuden mukaan tarvitsee elatukseensa ottaen huomioon hänen mahdollisuutensa hankkia itse elatuksensa ansiotyöllä ja muut olosuhteet.
Lain esitöiden (HE 167/2003) mukaan korvauksen saaminen elatuksen menetyksestä edellyttää, että elatukseen tai elatusapuun oikeutettu on elatusvelvollisen kuoleman seurauksena tosiasiassa jäänyt vaille tarpeellista elatusta. Esimerkiksi sellaisella elatukseen tai elatusapuun oikeutetulla, joka elatusvelvollisen kuoleman jälkeen kykenee itse elättämään itsensä, ei siten ole oikeutta korvaukseen elatuksen menetyksestä. Sitä, mitä tarpeelliseen elatukseen kuuluu, ei ole määritelty vahingonkorvauslaissa eikä sen esitöissä.
Elatuksen tarvetta arvioitaessa otetaan huomioon korvaukseen oikeutetun mahdollisuudet itse hankkia elatuksensa ja muut olosuhteet. Esimerkkinä muista huomioon otettavista olosuhteista voidaan mainita huomattava omaisuus, josta saatavilla tuloilla korvaukseen oikeutettu voi vaikeuksitta elättää itsensä. Kohtuullista ei kuitenkaan ole edellyttää korvaukseen oikeutetun luopuvan tavanomaisesta asunnostaan ja koti-irtaimistostaan turvatakseen elatuksensa.
Elatuksen menetyksestä maksettavan korvauksen suuruus määräytyy vakiintuneesti liikennevahinkolautakunnan normeissa ja ohjeissa esitettyjen laskentaperusteiden mukaisesti. Lähtökohtana korvauksen määrittelyssä on pääsääntöisesti vainajan ja lesken vuosityöansiot. Jos surmansa saaneen tulot ovat olleet suuret, elatuksen menetyksen määräksi ei voida katsoa kaikkea mahdollista taloudellisen tilan heikkenemistä, vaan enimmäiskorvaukseksi tulee katsoa arvioitu todellinen elatuksen tarve. Harkinta koskee sekä aikaa, jolta korvausta suoritetaan että suoritettavan korvauksen määrää.
Lautakunnan käytettävissä olevan selvityksen mukaan lesken vuosiansio oli vahinkovuonna 103 316,49 euroa. Perukirjan mukaan vainajan omaisuuden säästö oli 1 036 672,88 euroa ja lesken omaisuuden säästö 683 534,88 euroa. Osituksessa leskellä oli oikeus tasinkoon.
Lautakunta totesi, että liikennevakuutuksesta suoritettavan perhe-eläkkeen tarkoituksena on kattaa edunsaajan todellinen elatuksen tarve. Lautakunnalle ei ollut esitetty selvitystä lesken elinkustannuksista. Asiassa ei kuitenkaan edes väitetty, että leski olisi joutunut ryhtymään esimerkiksi asumistaan koskeviin järjestelyihin puolisonsa kuoleman johdosta. Lesken ansiotuloista ja muista olosuhteista käytettävissä olevan selvityksen perusteella lautakunta arvioi lesken pystyvän elättämään itsensä sillä tavoin vaikeuksitta, ettei hänellä ole tarvetta muuhun elatukseen. Näin ollen lautakunta katsoi, ettei leskellä ollut oikeutta liikennevakuutuksesta maksettavaan korvaukseen elatuksen menetyksestä.
Lautakunta oli yksimielinen.