Vahinkoilmoituksen puuttuminen. Vastuuperuste. LV 23/1187, LV 23/1202 ja LV 23/1350
VASTUUPERUSTEEN ARVIOINTI, KUN ILMOITETUN LIIKENNEVAHINGON TOINEN OSALLINEN EI OLLUT TEHNYT VAHINKOILMOITUSTA.
Täysistunto 7.10.2024
LV 23/1187, LV 23/1202 ja LV 23/1350
Lautakunnan täysistunto käsitteli kolmea tapausta, joissa kaikissa arvioitavana oli se, oliko liikennevahingosta ja toisen osallisen korvausvastuusta riittävästi näyttöä, kun toinen liikennevahinkoon osalliseksi ilmoitettu ei ollut tehnyt vahinkoilmoitusta tai ylipäänsä muuten osallistunut vahingon selvittämiseen.
Lautakunnan kokemuksen mukaan nämä tapaukset, joissa kolariin osallinen ei reagoi vakuutusyhtiön pyyntöön toimittaa vahinkoilmoitus, ovat valitettavasti yleistyneet.
Kaikissa käsitellyissä tapauksissa keskeinen säännös oli liikennevakuutuslain 33 §. Sen 1 momentissa on säädetty, että kun ajoneuvon aiheuttama vahinko on kohdistunut toiseen ajoneuvoon, kiskoilla kulkevaan raideliikenneajoneuvoon tai tällaisessa ajoneuvossa olevaan henkilöön tai omaisuuteen, vahinkoa ei korvata ensiksi mainitun ajoneuvon vakuutuksesta, jollei vahinko ole aiheutunut ajoneuvon:
1)omistajan, haltijan, kuljettajan tai matkustajan tuottamuksesta;
2)liikennesääntöjen vastaisesta kulusta tai sijainnista; tai
3)puutteellisesta kunnosta tai virheellisestä kuormauksesta.
Liikennevakuutuslain 33 §:n 2 momentin mukaan korvausvastuu osapuolten välillä jaetaan ottaen huomioon kaikki vahinkoon vaikuttaneet seikat, jos myös sillä vahingon osapuolella, jolle vahinkoa aiheutui, oli tuottamusta tai muu 1 momentin 1—3 kohdassa mainittu olosuhde.
Liikennevahingon vahingonkorvausvelvollisuuden ratkaiseminen tapahtuu liikennevakuutuslain ja vahingonkorvauslain säännösten mukaisesti sekä lautakunnan käytettävissä olevan selvityksen perusteella.
Jotta ajoneuvon vaurioita voitaisiin korvata toisen ajoneuvon liikennevakuutuksesta, on korvausta vaativan näytettävä, että vahinko on ainakin osittain aiheutunut toisen ajoneuvon kuljettajan tuottamuksesta tai muusta toisen ajoneuvon puolella olleesta liikennevakuutuslain 33 §:n 1 momentissa mainitusta seikasta.
Lautakunta totesi ratkaisuissaan, että asian oikeudenmukainen käsittely edellyttää, että kaikille osapuolille varataan mahdollisuus esittää näkemyksensä ilmoitetusta liikennevahingosta. Lautakunnan käsityksen mukaan liikennevahinkoon syytön osapuoli yleensä myötävaikuttaa asian selvittämiseen, eikä jää täysin passiiviseksi vakuutuslaitoksen yhteydenotoista huolimatta. On myös otettava huomioon, ettei vahingon aiheuttaja saa hyötyä passivisuudestaan vahinkoa kärsineen vahingoksi. Arvioitaessa vakuutustapahtumasta esitettyä näyttöä voidaan lautakunnan näkemyksen mukaan toisen osallisen passivisuus siksi ottaa huomioon toisen osallisen vahinkoilmoituksen näyttöarvoa punnittaessa.
Koska vakuutuslaitokselle vastaamatta jättämiselle voi kuitenkin olla useita eri syitä, ei korvausvastuuta voida lautakunnan näkemyksen mukaan asettaa yksistään passiivisuuden perusteella, vaan korvausvastuun tueksi tarvitaan vahinkoilmoituksen lisäksi muutakin näyttöä, jota voi olla esimerkiksi vauriojälkien yhteensopivuus osapuolten ajoneuvoihin sekä ilmoitettuun vahinkomekanismiin. Viime kädessä lautakunta ratkaisee vastuukysymyksen vapaaseen todistusharkintaan perustuvan kokonaisarvioinnin perusteella kussakin tapauksessa sille esitetyn kirjallisen aineiston perusteella.
Kahdessa käsitellyssä tapauksessa ratkaisusuositusta pyysi toisen osallisen vakuutusyhtiö, yhdessä tapauksessa oli kyse sen vakuutuksenottajan ratkaisusuosituspyynnöstä, jonka liikennevakuutuksesta toisen osallisen ajoneuvon vauriot oli korvattu.
Tapauksille oli yhteistä se, että korvausta vaatineen vahinkoilmoituksen lisäksi lautakunnalle ei ollut esitetty teknistä selvitystä vauriojälkien yhteensopivuudesta ilmoitettuun vahinkomekanismiin, silminnäkijälausuntoja tapahtumasta ei ollut, eikä poliisi ollut käynyt vahinkopaikalla. Kahdessa tapauksessa ei ollut myöskään vauriojälkiä todentavia valokuvia.
Kahdessa tapauksessa lautakunta päätyi siihen, ettei vahingon ollut riittävästi näytetty aiheutuneen toisen osallisen tuottamuksesta tai muusta korvausvastuun perustavasta seikasta. Yhdessä tapauksessa lautakunta päätyi ilmoitetusta vahingosta saatua selvitystä kokonaisuutena arvioituaan siihen, että liikennevahingon aiheutuminen ja passiivisen osallisen vastuuperuste oli riittävästi näytetty. Viimeksi mainitussa tapauksessa näyttökynnyksen ylittymiseen vaikutti mm. korvausta vaatineen oman kertomuksen yksityiskohtaisuus ja johdonmukaisuus, se, että kumpikin vakuutuksenottaja asui samassa kaupungissa, missä vahinko oli tapahtunut, toisen osallisen uskottava yksilöinti, ja korvausta vaativan ajoneuvon vaurioista otetut valokuva, jotka tukivat hänen kertomustaan vahinkomekanismista.